Uusia tuulia

Hieman venyi postausväli, pahoittelut siitä. Viimeinen viikko on ollut kovin raskas: työharjottelu alkoi, sairastuin kuumeeseen ja korvatulehdukseen, oli pääsykokeet AMK:iin ja niin edelleen.

Vaikka viikko on ollut tosi vaativa, on se myös ollut tosi antoisa. Tapasin entisen yleisurheiluvalmentajani ja sovimme, että hän alkaa taas valmentamaan minua muutaman kerran viikossa. Olen joutunut lopettamaan urheilun moneen otteeseen vammojen takia, mutta en vain osaa pysyä poissa sieltä. Yleisurheilu on yksi harvoista asioista, joista todella nautin ja se myös auttaa jaksamaan paremmin elämän kolhujen keskellä. Plussaa on myös se, että saan tästä kaivattua lisäpotkua kilojen karistamiseen :) En malttaisi millään odottaa ensimmäisiä harjoituksia. Tarkoitus oli aloittaa jo tänään, mutta päätin jättää vielä väliin, sillä antibioottikuurikin on vielä kesken.

Töissä oli tänään kamalan ahdistava tilanne ruokatauolla. Mulla on tapana syödä töissä hyvin vähän, yleensä mangopiltti ja leipä ja tämähän sai aikaan kauhean kysymystulvan. Olisi tehnyt mieli lähteä juosten pois ruokapöydästä, mutta yllätyin kuinka rauhallisena pysyin ja sopersin jotakin heidän uteiluihinsa. Siitäkin selvittiin siis, mutta se jätti pienen kammon tulevia päiviä kohtaan, sillä työkaverini vaihtuvat päivittäin, joten en todennäköisesti tule kuittamaan näitä kyselyitä tällä päivällä.

Mukavaa uutta viikkoa kaikille! : >

Kolmas kerta toden sanoo

En muistanut kuinka vaikeaa ruuan välttely onkaan, omassa kodissa se kyllä onnistuu, mutta kaverit sun muuta tuputtavat ruokaa minkä ehtivät. Suurin osa läheisistäni tietää syömishäiriöstäni, jonka vuoksi saan kuulla aina saman puhuttelun kun kieltäydyn jostakin. Ymmärrän kyllä, että se johtuu ainoastaan siitä, että he välittävät. Olen myös saanut kuulla kuinka masentavaa seuraa olen nykyään ja näytän surulliselta, mutta empä löydä tällä hetkellä mitään syytä iloisuuteenkaan, joten mun on parempi näin. Miksei ihminen saisi olla surullinen ja alakuloinen? Siksi olenkin kokenut helpommaksi vältellä kontakteja muihin, vaikka eipä se hirveän hyvää kaverisuhteille tee. Olen itsekäs ja haluan olla yksin.
Parempi lopettaa tämä postaus tähän, sillä turhauttaa kun on niin paljon mistä haluasin kirjoittaa, mutta en vain saa sitä ulos.
ja mitä otsikkoon tulee... 3. polvileikkaus odottaa joulukuussa, on siis otettava kunnon spurtti ennen sitä. Ennakkotietolomakkeessa kysytään painoa enkä haluaisi kirjata siihen nykyisiä lukemia, sillä se kuvottaa. Pakko kai se on.

Syyt järjettömyyden takana

Multa on usein kysytty, että mikä saa ihmisen ryhtymään tällaiseen järjettömyyteen; syömättömyyteen sekä hirveään liikuntakierteeseen, siispä nyt ajattelin avata näitä syitä omalta kohdaltani. Syitä on useita ja niitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta yritän saada kasaan tällaisen pienen yhteenvedon.
Kaikki alkoi jo ihan lapsuudessa, kun sain jatkuvasti kuulla olevani lihava (kiikuin alipainon rajalla). Aluksi naureskelin kommenteille, mutta kun tätä sai kuulla riittävän usein aloin uskoa siihen, että olen liian iso. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että harrastin kilpayleisurheilua, jossa urheilijoiden vertailu toisiinsa oli huipussaan. Ensiksi aloin lisäämään treenien määrä kolmesta viikkokerrasta kuuteen ja tästähän valmentajani sekä isäni olivat innoissaan. Tämä vaihe oli pientä painon pudottelua, mutta tällöin en vielä nähnyt itseäni niin vääristyneenä, kuten myöhemmin. Kovan treenaamisen seurauksena polveni pettivät ja jouduin liikuntakieltoon kuukausiksi, jonka vuoksi jatkoin laihduttamista ruokailun vähentämisellä. Pian havahduin siihen, että laskin jatkuvasti mielessäni syödyt kalorimäärät ja jokainen suupala inhotti minua. Vaikka olin tässä vaiheessa jo laihtunut jonkin verran, isäni jatkoi huomauttelua levinneestä olomuodostani. Äitikin jaksoi huomauttaa aina kun söin jotakin, oli se sitten mitä tahansa.
Kohta oltiin siinä tilanteessa, etten hahmottanut enää lainkaan omaa kokoani realistisesti, liikuin jatkuvasti kiellosta huolimatta ja sätin itseni kaikesta ruuasta mitä söin. Tästä vaiheesta on nyt noin pari vuotta aikaa ja painoni oli silloin alimmillaan.
Nykyhetkeen... Melkein koko "sairastamisaikani" olen vihannut kehoani, tekisi mieli repiä kaikki ylimääräinen irti ja tunnustelen jatkuvasti sitä kuinka paljon luuni tuntuvat (niinkin usein, että ihoni on mustelmilla). Tällainen käytös on välillä enemmän pinnalla ja välillä vähemmän, nyt se on taas alkanut voimistumaan. Välttelen ruokaa niin paljon kuin mahdollista sekä keksin valkoisia valheita kun joku utelee syömisiäni. Nykyään tämä on onneksi naurettavan helppoa, koska asun yksin. Minulle tulee lähes kaikesta ruuasta huono omatunto. Ruoka-ahdistus valtaa mieleni joka päivä lähes täysin eikä tätä toivo kellekkään. Jatkan tätä vain siksi, etten osaa olla tämän kokoisessa kehossa, en vain pysty siihen ja vaikka söisin ns. normaalisti, omatunto ei silti jätä minua rauhaan. Siksipä olen heikko ja annan tämän taas viedä minua.
Toivottavasti joku sai jotain selkoa, tarkennuksia saa kyllä kysellä. :)

P.S. -1kg
P.P.S Tekstistäni saattaa puuttua kirjaimia, sillä näppäimistö on osin rikki. Pahoittelen.

Loma?

Se alkoi sitten syysloma... en muista milloin viimeksi minulla olisi ollut viikko lomaa, sillä yleensä olen ollut kaikki lomat töissä. Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan ja olen jo tylsistynyt kuoliaaksi. Mitä lomalla kuuluisi tehdä? Laihduttamisen kannalta tämä on erittäin otollinen tilaisuus, sillä koulussa tulee aina syötyä tylsyyteen kaikkea pikkunaposteltavaa ja nyt sitä houkutusta ei ole. Nyt myös on aikaa liikkua niin paljon kun vain sielu sietää ja siihen pyrinkin.

Olen humannut jälleen nauttivani nälän tunteesta ja siitä, etten lankea silloin syömään vaan tyynen rauhallisesti skippaan ateroita. Vanhat ajat nostelevat jälleen päätään, enkä todellakaan aio estää sitä. Tämä on minun tapani kontrolloida edes jotakin. Sain jälleen tänään pettyä ihmisiin, mutta se ei enää tunnu haittaavan minua. Itseasiassa haluankin vain vetäytyä omaan yksiööni, jossa saan olla rauhassa kaikelta. Tämä on minun valtakuntani, jonne kellään ei ole enää mitään asiaa. On helpompaa vetäytyä yksinäisyyteen kuin viettää aikaa ystävien kanssa, sillä heistä kukaan ei ymmärrä mitä käyn läpi. He ovat kyllä nähneet minun olevan pohjalla noin kaksi vuotta sitten, mutta eivät he silti ymmärrä, vaikka kovasti yrittävätki. Älkää käsittäkö tätä niin, etten arvostaisi ja välittäisi ystävistäni.. he ovat minulle erittäin tärkeitä ja rakkaita, mutta välillä minun täytyy saada olla aivan yksin.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille ja nauttikaa lomasta keillä sellaista on! :)

Ahdistaa

Pyörremyrsky pääni sisällä tuntuu pahenevan entisestään ja aina vaan syvemmälle mennään. Meinaan jatkuvasti purskahtaa itkuun ihan ilman syytä sekä pienetkit ärsyttävät asiat saavat minut halkeamaan raivosta. Tiedän, että tähän olotilaan vaikuttaa suuresti yksi henkilö, mutta ei se silti selitä tätä. Yleensä olen aina ollut se rauhallinen, joka vain suree hiljaa mielessään... nyt olen jotain aivan muuta ja se pelottaa. Pelkään niin kovin, että kusen koko homman tuon ihmisen kanssa, oikeastaan olen tainnut jo pilata kaiken. Voisiko joku opettaa miten kuuluisi elää? Itse en jaksa enää lyödä jatkuvasti päätäni seinään.

En muista milloin olisin viimeksi ollut onnellinen, en ihan tosissaan muista. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut iloinen, mutta koko onnellisuus tuntuu aivan vieraalta käsitteeltä. Itse määrittelen hyväksi päiväksi sellaisen, etten mieti jatkuvasti sitä kuinka sitä jaksaisi seuraavaan päivään. Säälittävää.

Ruokailut on sentään menneet ihan kohtalaisesti, olen pysynyt herkuista erossa enkä muutenkaan ole syönyt hirveästi. Tänään jää lenkkeilyt väliin polvikivun vuoksi kun vahvemmat särkylääkkeet ovat loppu, ilman niitä kipu on liian kovaa liikkumiseen.

"anna mulle terve yhteisö jossa olla
yksin ei jaksa enää, hyksiin ei passaa mennä
kaikille armo, paitsi itelle, suutarin lapsella ei oo kenkiä
tää kroppa ei kauaa kestä ennää
mee itekki sinne minne mennään
oksennan eli ajattelen
mä en vittu siedä mitään"

"kamalissa olotiloissa välitiloissa, motivaatiot hakemassa, kaipaan rakkautta
tarkoitusta, kaavaa kaaokseen
pelkään menettäväni kaikkeni, äitini, mieleni"

Pätkät on Julma-Henrin & Syrjäytyneiden biisistä Pimeessä hapuilen, suosittelen kuuntelemaan :)

Pääni sisällä on yksi iso solmu

Pää on täynnä sekavia ajatuksia ja tuntuu etten saa mistään kiinni. Vaikuttaa jälleen siltä, että saan jälleen siipeeni ihmisshteissa enkä kestä sitä tän kaiken keskellä.
Pyrin painotavoitettani kohden lujemmin kuin pitkään aikaan, joka päivä olen tehnyt juoksulenkkejä, vaihtanut autoilun kävelyyn tai pyöräilyyn ja rajoittanut syömistä. Mutta kappas vaan, edistystä ei tapahdu ja syykin on selvä. Tuli jälleen vedettyä pää täyteen ku mieli ei enää jaksanut eikä kyennyt käsittelemään ajatuksia. Ihminen on typerä ja heikko.
Ehkäpä huomenna taas kokoan itseni ja yritän nousta.

P.S Blogin nimi ja osoite vaihtui, halusin muutosta :) ennen tämä kulki nimellä Liian paksu perhoseksi

Uusi alku!

Viimeisestä kirjoituksestani on hirveästi aikaa, noin kaksi vuotta enkä tiedä muistaako minua enää kukaan täällä. Poistin kaikki vanhat tekstini, sillä niissä oli kuvia minusta ja haluan aloittaa puhtaalta pöydältä. Niin paljon on muuttunut. Tässä hieman päivitettyä tietoa minusta:

- Ikää löytyy 19-vuotta
- Syömishäiriöilyä takana viitisen vuotta
- Pituutta on 160cm
- Alin paino 44kg (kevät 2009)
- Tämän hetkinen paino 51 kiloa (pari viikkoa sitten punnittuna, nyt en uskalla vaa'alle)

Tämän kahden vuoden blogihiljaisuuden aikana olen valmistunut ylioppilaaksi ja joulukuussa valmistun ammattin (sikälimikäli saan opinnäytetyön ajoissa valmiiksi). Olen myös muuttanut pois porukoiden nurkista omilleni noin vuosi sitten, enkä ole katunut päätöstäni hetkeäkään.
Seurustelusuhteita on kariutunut kaksi sen vuoksi, että en osaa elää itseni kanssa. Tuntuu niin turhauttavalta menettää rakas ihminen elämästään sen takia, että itse inhoaa itseään niin paljon, että se käy toiselle liian raskaaksi. Minkäs itsellesi teet, varsinkaan kun en enää muista millaista elämä oli kun olin onnellinen, enkä ajatellut niin kieroutuneesti itsestäni.
Olen lihonut hävettömän paljon viimeisen vuoden aikana, tämä johtuu osaksi siitä, että olin kahdessa polvileikkauksessa, joten liikunnat jäivät pitkäksi aikaa ja aloin ahmimaan. Yksi syy painon nousuun on myös turhan runsas alkoholin käyttö.. sitä tosin en pääse pakoon, että itsekurini ollut aivan retuperällä. Mutta koska päässäni jyskyttää sama omantunnon tuska jokaisen suupalan jälkeen kuten ennenkin, päätin ryhtyä taas tavoittelemaan tavoitepainoani, joka on aluksi 45 kiloa, katsotaan mitä sen jälkeen tapahtuu.

Jos haluat tietää minusta lisää niin kysy toki :)